Jussilan sisarukset elinalueita etsimässä

Vaikka Jussilan talo oli etenkin metsäpinta‑alaltaan melkoisen iso, ei siinä riittänyt toimeentulon mahdollisuuksia Aleksanterin ja Anna Leenan kymmenpäiselle lapsijoukolle sen jälkeen, kun nämä alkoivat tulla täysi-ikäisiksi ja perustaa omia perheitään. Keski‑Suomessa tuona aikana ja vielä myöhemminkin käytännössä olleen tavan mukaisesti ei tilan jakami­nen tullut kysymykseen, vaan oli asuin‑ ja työpaikkojen hankkiminen ratkaistava muulla tavalla. Kun tilalla oli viljelyskelpoisia soita, olisi niitä voitu perata pelloksi ja sillä tavalla hankkia työtä ja toimeentuloa kasva­valle perheelle. Soita ei kuitenkaan 1800‑luvulla sanottavasti raivattu, koska katsottiin, että suosta peratut pellot ovat hallanarkoja, joten vilja­kasvit eivät niillä menesty, ja heinän pellossa kasvattamista ei Aleksante­rin isäntänä ollessa vielä tunnettu.

Pellot tehtiin kovalle maalle; ja mitä korkeampi oli mäki, johon pelto tehtiin, niin sitä parempi, koska kasvava vilja oli siellä hallaöiltä parhaassa turvassa. Kun nämä mäet olivat Jussilan kiviperäisyytensä vuoksi vaikeasti viljeltäviä ja niiden pelloksi perkaaminen puutteellisilla työkaluilla, raskasta olivat tilan pellot melko pienet tilalla asuvaan henkilölukuun ja varsinkin tilan kokonaisalaan katsoen. Niistä ei siis lähtenyt leipää riittävästi nopeasti kasvavalle perheelle. Sisä‑Suomessa, Savossa ja Karjalassa silloin vielä yleisesti käytännössä olleen tavan mukaisesti jatkettiin peltoa Jussilassakin kaske­amalla aina 1800‑luvun loppuvuosiin saakka.

Joka vuosi kaadettiin met­sälohko kaskeksi, joka sitten poltettiin seuraavana keväänä. Kun paikka­kunnan muissakin taloissa poltettiin kaskia, niin Jussilan mäelle näkyivät usein kaskisauhut samanaikaisesti monelta taholta. Toisinaan näistä kas­kenpoltoista syttyivät metsäpalot, jotka tuhosivat kasvavan metsän laa­jalta alalta. Jussilassakin erään kerran kaskea poltettaessa ryöstäytyi tuli metsään ja tuhosi sitä aina Korpilahden pitäjän Saukkolan kylään saakka. Otto Jussilan nuoruudessaan saamien muistitietojen mukaan siitä tapauk­sesta on kulunut aikaa noin 150 vuotta. Kun leipää oli saatava, oli kaskenpolttajan sytytettävä tuli kaadettuihin puihin silläkin uhalla, että se aiheuttaisi tuhoakin.Kaskeamalla kasvatettu vilja oli raskaan työn panttina.

Heti keväällä, kun lumi oli sulanut, karsittiin edellisenä kesänä kaade­tut ja siis jo osittain kuivuneet puut. Tämän jälkeen kaski sytytettiin palamaan. Kaskenpoltto toimitettiin poutapäivänä, jolloin kävi jonkun verran tuuli, ei kuitenkaan kovalla tuulella. Tuli sytytettiin tavallisesti tuulen päältä, josta se kuivuneita lehdeksiä myöten levisi nopeasti kaikki­alle kaskeen. Pian roihusikin kaski yhtenä tulimerenä ja kaskenpolttajilla oli toisinaan täysi työ luvattomille alueille levinneen tulen sammuttami­sessa. Usein maanpinta ei kuitenkaan palanut kauttaaltaan. Palamatta jääneet kohdat poltettiin sen vuoksi erikseen lähipäivinä. Niihin koottiin puita rovioksi, johon sytytettiin tuli. Sitä mukaa kun maanpinta oli rovion kohdalta palanut mustaksi, siirrettiin palavia puita kangella jatku­vasti eteenpäin. Tätä työtä sanottiin palon viertämiseksi, ja oli se kuumaa ja nokista työtä, jota suoritettiin tuohivirsut jalassa ja piikkokankaasta tehdyt housut ja paita päällä. Kun työntekijät hikoilivat jatkuvasti työtä suorittaessaan, oli heillä piimää mukana, jolla sammuttivat janoaan. Sitä kannettiin pyöreässä, katkaistun kartion muotoisessa puuastiassa, jonka kannessa oli pieni reikä, joka sulettiin puutulpalla. Tätä leiliä nimitettiin Petäjävedellä “putinaksi”. Piimän loputtua juotiin vettä lähteistä ja ojista. Sitä otettiin lipolla, joka tehiin koivusta kiskotusta tuohesta.

Polton jälkeen kaskimaa puhdistettiin, poistamalla siitä palamatta jää­neet puut, ja aidattiin. Palon kyntö tapahtui n.k. paloarralla. joka oli muuten tehty puusta, paitsi että siinä oli rautaiset haarukanmuotoiset kärjet, jotka oli kiinnitetty puiseen perään. Kylvetty siemen peitettiin oksaisista kuusista tehdyllä risukarhilla. Viljan kylvö tapahtui tavallisesti Laurinpäivän aikaan eli elokuun 10 päivän tienoolla.

Seuraavana eli kolmantena kesänä korjattiin sato. Halmeesta saatu ruis oli laadultaan hyvää ja rikkaruohoista vapaata. Kun ruislyhteet kuivattiin riihessä ennen puintia, niin saatiin tällä tavoin mitä parhainta leipä‑ ja siemenviljaa. Kasket hakattiin yleensä yläville mäen rinteille, joten niissä ei hallakaan viljaa pilannut. Usein tyydyttiin halmeesta korjaamaan vain tämä yksi ainoa sato, mutta toisinaan siihen kylvettiin vielä seuraavana kesänä ohraa ja joskus kauraa. Useinkin saatiin toisesta kylvöstä heikko sato.

Kaskettu metsälohko jätettiin ahoksi, jota käytettiin laitumena. Nämä ahot olivatkin mitä parhaimpia laitumia, joissa kasvoi hyvälaatuista n.k. kovanmaan heinää. Mansikoita nämä ahot myöskin kasvoivat ja antoivat usein hyvinkin suuria marjasatoja, jonka sadon korjaaminen vaati vain poimimisvaivan. Marjojen poimimisen suorittivat pääasiassa lapset, joi­den poimimilla marjoilla herkuteltiin kesäisinä iltoina.

Metsittyneitä ahoja ja muita metsälohkoja säännöllisesti kaskeamalla saatiin Jussilassa vilja riittämiin niin, ettei, Otto Jussilan muistitietojen mukaan, pettuun tarvinnut turvautua muulloin kuin yhtenä hallavuotena, jolloin jouduttiin panemaan petäjänkuorista valmistettua jauhoa ruisjau­hojen joukkoon. Tämä oli kohtalaisen hyvä saavutus, kun ottaa huomioon ne alkukantaiset olot, joissa tuona aikana maata viljeltiin, ja toisaalta vaikeat katovuodet, erikoisesti vuodet 1867‑68, jolloin halla tuhosi koko maassa kaiken viljan. Nämä katovuodethan aiheuttivat nälänhädän, jonka johdosta ihmiset lähtivät kodeistaan suurin joukoin kerjuumatkoille, jol­loin osa heistä sortui nälkäkuolemaan.

Mutta vaikka kerrotuin tavoin saatiinkin leipäviljaa kasvavan ison perheen purtavaksi, alkoi tämä perhe hajota sitä mukaa, kun lapset tulivat aikuisiksi. Keski‑Suomessa ei ole totuttu sellaisiin suurperheisiin, joissa pojat vaimoineen ja lapsineen sekä tyttäret miehineen ja lapsineen asuvat vanhempiensa talossa yhteistaloudessa, kuten Karjalassa oli tuona aikana varsin tavallista. Kun myöskään taloa ei jaettu, niin oli jokaisen aikuiseksi tultuaan lähdettävä etsimään omaa “leipäpuutansa”. Poikien tie kävi tällöin rengiksi sellaiseen taloon, jossa oli puutetta työvoimasta. Muita työpaikkojahan ei siihen aikaan ollut saatavana. Myöhemmin, muutamia vuosia palveltuaan ja löydettyään sopivan elämänkumppanin, he perustivat omat perheensä.

Ensimmäisenä joutui talon vanhin poika Nikolaus eli Nikla eroamaan yhteisestä pesästä. Ajan tapa tosin oli, että talon omistus siirrettiin vanhimmalle pojalle, mutta jostakin syystä tässä tapauksessa poikettiin säännöstä. Tultuaan neljänkolmatta vuoden ikään Nikla meni “puusnie­kaksi” eli kotivävyksi Oiniemeen ja perusti perheen Henrika Erkintyttären kanssa, joka oli jäänyt nuorena leskeksi. Avioliittonsa alkuvuosina asui Nikla vaimoineen Oiniemessä, ja oli tämän talon isäntänä. Myöhemmin hän rakensi Oiniemen maalle Ohelan torpan Petäjäveden kirkolta Jyväs­kylään menevän maantien varrelle ja muutti asumaan tähän torppaan. Velkaan­nuttuaan torpan rakentamisessa hän joutui luovuttamaan torpan omistusoikeuden toisille. Ohelan menetyksen jälkeen rakensi Nikla Kos­kensaaren tehtaan maalle Kantolaan yhden tupahuoneen käsittävän pienen asuinrakennuksen ja raivasi pienen pellon. Torpasta hän teki “taksvärk­kiä” 20 päivää vuodessa, joka työ oli suoritettava tehtaan omistamassa Pekkalan talossa. Toimeentulon perheelleen hän hankki uitto‑ ja muilla tilapäisillä töillä. Hän toimi tiettävästi työnjohtajanakin näissä töissa. Kerrotaan hänen kuljettaneen tukkilauttoja Keuruun riettiä myöten aina Tampereelle saakka.

Myöhemmällä iällään Nikla toimi miilunpolttajana. Mainitaan hänen käyneen näillä matkoilla Kärkölässä asti. Pääasiassa hän kuitenkin poltti hiiliä Koskensaaren tehtaan tarpeeksi. Tämän rautatehtaan kahdessa paja­laitoksessa kului vuosittain melkoinen määrä sysiä. Talvisin poltettiin miiluja Multialla n.k. “Pirtinsydänmaalla’ ja kesäaikana tehtaan omilla mailla kotipitäjässä.

Monet sadat ovat varmaankin ne syksyiset yöt, joina täma pelottomuu­destaan tunnettu mies, vain hiilitonttu seuralaisenaan, valvoi syyspimeän taivaan alla tai miilun vieressä olevassa kojussa, ettei miilu päässyt syttymään avotuleen ja että miilusta valmistuvista sysistä muutenkin tuli kunnollisia. Viimeisinä elinvuosinaan hän oli sokea. Petäjäveden kunnal­liskodissa tämä tervaskanto saavutti 84 vuotiaana matkansa pään keväällä 1919.

Jussilan toinen poika Karl Johannes, joka omaisten ja naapurien keskuudessa tunnettiin Jannen nimellä, jäi isännäksi kotitaloon. Hän sai vanhemmiltaan tilan omistusoikeuden vuonna 1866, jolloin hän avioitui Ida Maria Kallentyttären kanssa. Hän viljeli tilaa vuoteen 1878, jolloin hän luovutti tilan veljelleen Otolle jääden itse eläkemieheksi taloon. Niin kauan kuin hänen äitinsä eli, hän sai asunnoksi pihan päätuvan, osuuden eräisiin muihin huoneisiin sekä oikeuden viljellä isävainajansa pieniä peltoja, pienen kaskimaan, laitumen hevoselleen ja kolmelle leh­mälleen sekä heinämaaksi Lunninsuon ja kytömaaksi Loilonsuon. Äitinsä kuoltua hän sai täyden eläkkeen, johon kuului kaksi asuinhuonetta, pilkotut polttopuut, eläkesopimuksessa lähemmin mainittu määrä rukiita, lihaa, kalaa, suolaa ja saappaat, jotapaitsi hänen yksi lehmänsä ja lam­paansa oli ruokittava talosta.

Päästyään vapaaksi tilanpidosta näytti Jannen elämä olevan vapaana taloudellisista huolista. Hän viljeli pieniä peltojaan ja myöhemmin hän hakkasi syksyisin halkoja Koskensaaren tehtaan maalla. Mukana hänellä oli näillä työmatkoilla tavallisesti kasvuiässä olevia omia ja veljensä poikia. Kun rupeama oli tehty työtä, viritti Janne tervaskannon juurelle tulen ja keitti siinä kahvia. Kahvin valmistuttua asetti hän lakkinsa pannun päähän, ettei kahvi jäähtyisi ja huuteli myöskin sukulaispoikia kahville, jos nämä olivat antaneet kahvijauhoja osaltaan pannuun. Syk­syisin hän pyydysteli lintuja permillä ja loukuilla. Näillä matkoilla hän liikkui hyvin salaperäisesti kertomatta muille matkoistaan ja ilmoittamatta saalistaan. Syys‑ ja talvi‑iltoina hän kiskoi tuvassa päreitä talon tarpeiksi.

Eläke‑etuja nautti Janne harvinaisen pitkän ajan eli vuoteen 1927 saakka, jolloin hän aivan kesän kynnyksellä kuoli syntymäkodissaan lähes 91 vuotiaana.

Janne oli sisaruksistaan ainoa, joka oli avioliitossa kaksi kertaa. Jääty­ään 1877 leskeksi hän solmi kolme vuotta sen jälkeen toisen avioliiton Eva Niklaantyttären kanssa. Eva kuoli 1936.

Talon ainoa tytär Maria Erika jätti kotinsa neljäkolmatta vuotiaana jolloin hänet “vietiin emännäksi” Laukaaseen. Hän solmi avioliiton Laukaan pitäjän Petruman kylästä kotoisin olevan talollisenpojan Adolf Juhonp. Permiahon kanssa 28. 12. 1863. Ajan tavan mukaan päätettiin tämä avioliitto varmaankin n.k. puhemiehen avulla, sillä tuskinpa petäjäveteläisillä ja laukaalaisilla nuorilla oli tuona kulkuneuvojen puutteen aikana tilaisuutta keskinäiseen seurusteluun ja siten välittömästi toistensa tapaamiseen .

Permiahoon tuotu miniä oli neljä vuotta miestään vanhempi, joka oli vasta 20‑vuotias nuorukainen. Talossa oli vielä silloin isäntänä Adolfin isä Johan Johaninpoika ja emäntänä hänen äitinsä Eva Mikontytär. Nämä hallitsivat taloa isännän kuolemaan saakka 1.3.1866, jonka jälkeen talon omistusoikeus siirtyi pojalle ja miniälle.

Permiahon talo, jossa nuori pari aloitti yli 53 vuotta kestäneen yhteisen elämäntaipaleensa, sijaitsee Laukaan kirkolta Suolahteen menevän tien varrella n. 3 km Laukaan rautatieasemalta. Talo on kauniilla kummulla peltojen keskellä ja oli siis valemaankin asemansa puolesta miellyttävä asuinpaikka. Kooltaan tämä tila on keskikokoinen. Keskisuomalaisittain sen suuruus ilmaistaan sanomalla, että tilalla elätetään nykyään 4-5 lehmää ja hevonen.

Maria Erikan ja hänen miehensä asuminen tällä tilalla ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Jo vuonna 1873 he muuttivat asumaan samassa kylässä olevaan Kankaanpäähän ja sieltä 1882 Petäjävedelle. Ajan tavan mukaan on heidät merkitty Permiahon omistuksesta luovuttuaan kirkon­kirjohin itsellisiksi kuten muutkin talottomat. Syynä tilan menetykseen kerrotaan olleen isännän erikoisharrastukset, joten tila jäi vaille tarpeel­lista huolenpitoa.

Petäjävedelle muutettuaan perhe asui n.k. kestinä eri taloissa ja tor­pissa, kunnes he vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin saivat raken­netuksi yhden pienen huoneen käsittävän mökin Jussilasta Väärälään johtavan tien varrella olleelle aholle. Mökki nimettiin Riiheläksi, koska se oli tehty vanhoista hirsistä, jotka lienee purettu vanhasta riihirakennuk­sesta .

Adolf Permiaho kuoli 2. 3. 1917. Maria Erikan elontaival päättyi Petäjäveden kunnalliskodissa vasta 2.9.1932.

Sisarussarjan neljäs, jolle kasteessa oli annettu nimeksi Augustus, mutta jonka hän myöhemmin muutti vähemmän historialliseksi Augus­tiksi, aloitti hänkin elämäntyönsä renkipoikana. Hän olikin tässä amma­tissa pitempään kuin veljensä, jotka avioituivat nuorempina. August nim. solmi avioliiton vasta kaksineljättä vuotta täytettyään ja oli siis veljessar­jan vanhin sulhasmies. Morsian oli häntä pari vuotta vanhempi Rosina Mooseksentytär, joka oli palveluksessa Hirvimäen talossa samaan aikaan, jolloin August oli tässä talossa renkinä. August oli sanonutkin, kun tuli puhe siitä milloinka he tutustuivat toisiinsa, etta “Hirmäin kiukaalla meijän rakkaus syttyi.” Tästä avioliitosta syntyi vain kaksi lasta, joten perheestä tuli pienin Jussilan sisarussarjassa.

Perustettuaan perheen asettui August nuorikkonsa kanssa asumaan Kaura‑ahon talon maalla olevaan Kojolan torppaan, josta sitten tulikin hänen pysyväinen kotinsa. Kaura‑ahossa oli tällöin isäntänä hänen serk­kunsa Kaarlo Otto Kaura‑aho, joka sukulaisuussuhde lienee helpottanut vuokrasopimuksen tekoa. Kojola sijaitsee Petäjäveden Metsäkulmalla noin 2 km päässä Korpilahti‑Petäjävesi maantiestä ja oli siinä peltoa noin 3 ha. Erillistä metsämaata ei ollut, vaan sai torppari ottaa polttopuut ja rakennustarpeet talon metsästä. Asuinrakennus sisälsi tuvan ja pienen kamarin. Tuvassa oli vain yksi pieni ikkuna. Uuni käsitti leivinuunin ja takan, joita Keski‑Suomessa oli 1800‑luvulla alettu rakentaa luultavasti Pohjanmaalta saatujen esimerkkien mukaisesti. Hellaa ei ollut. Torpassa oli toinen pieni asuinrakennus, jossa asui “kesti”, kuten vuokralaista tuona aikana Keski‑Suomessa nimitettiin. Muita rakennuksia oli: navetta, hevostalli, sauna ja riihi. Kaikki rakennukset oli tehty hirsistä. Vuokran tästä torpasta suoritti August työllään siis “taksvärkkinä”. Vasta sitten, kun hän sai torpparien vapautuslain perusteella lunastaa torppansa itsenäi­seksi, lakkasi veropäivien suorittaminen.

Vaikka torppa olikin näin pieni, sai August siitä vaatimattoman toi­meentulon perheelleen, joten hän ei tiettävästi käynyt sivuansioissa lukuun ottamatta lähitaloihin tehtyjä teurastusmatkoja. Rosina, Kojolan emäntä oli paikkakunnalla tunnettu pitojen valmistaja, joten hän kävi taloissa valmistamassa häitä ja hautajaisia, sekä muita pitotilaisuuksia. Aikalaistensa mielestä kojolainen “tuli hyvin toimeen.”

Aleksanterin ja Anna Leenan kuudes lapsi sai nimen Enok. Tultuaan miehuusikään hän meni rengiksi Metsäkulmalla olevaan Ruoppaan taloon. Renkinäoloaika tuli hänelle kuitenkin melko lyhyeksi sillä jo kuusikolmatta vuotiaana hän muutti Korpilahdelle, jossa hän paria vuotta myöhemmin meni kotivävyksi Muuratjärven kylän Sarvenperälle Suuren­suonmäki nimiseen kruununtorppaan. Torpan omisti silloin Vilhelm Kes­kinen. jonka 17‑vuotiaan tyttären, Amandan, kanssa Enok solmi avi­oliiton.

Avioliiton solmittuaan sai Enok Suurensuonmäen torpan hallintaoikeu­den vaimonsa vanhemmille suoritettavia eläke‑etuja vastaan. Tämän välittömässä naapuruudessa oli toinen torppa, jonka omisti torppari Ilo­nen. Naapuritorppa oli haitallisen lähellä, koska sillä oli Suurensuonmäen kanssa yhteinen pihamaa ja yhteinen kaivo. Maanviljelijä Ruopas oli käynyt erään kerran entistä renkiään tervehtimässä ja esittänyt, että “osta pois tuo toinen torppa” ja lainasi torpan ostamiseen tarvittavat varat 12.000 markkaa. Näin sai Enok jo alussa laajennetuksi torppansa ti­luksia.

Suurensuonmäki oli alkuaan Muuratjärven kylän Saukkolassa sijaitse­van Tapanin talon kaski‑ eli halmemaita. Torpassa oli tupa, missä työmiehet asuivat. Muistitietojen mukaan ensimmäinen isäntä Suuren­suonmäessä oli Aatami niminen mies, joka oli tullut Korpilahden pitäjän Vesipuolelta. Hänen jälkeensä tuli isännäksi edellä mainittu Vilhelm Keskinen. joka tuli kotivävyksi torppaan.

Enokin tullessa torppaan oli se melko heikossa kunnossa. Peltoa ei ollut juuri nimeksikään ja rakennukset olivat aivan kehnot. Jos torpassa mieli elää, oli tartuttava tarmokkaasti sen kunnostamiseen ja niin uusi isäntä nuorikkoineen tekikin. Peltoa ja suoviljelystä raivattiin. Rakennet­tiin uusi asuinrakennus. Peltoa olikin saatava lisää, silla perhe lisääntyi nopeasti. Mutta kun samalla varttui avuksi nuorta työvoimaa, vaurastui torppa vuosi vuodelta niin, ettei tilalla voitiin suuren perheen lisäksi elättää kotieläimiä jo noin 8 lypsylehmää ja 3‑5 hevosta. Tarvittavat rahatulot saatiin tukkimetsästä, jossa talvisin ajettiin tukkeja monen miehen ja hevosen voimalla.

Enok oli ainoa Jussilan sisarussarjassa, joka asettui pysyvästi asumaan kotikuntansa ulkopuolelle. Tämä siirtyminen vieraaseen kuntaan oli hänen kohdallaan onnellinen ratkaisu. Hän sai täällä riittävästi työalaa, johon voi kohdistaa koko työtarmonsa, sekä hallittavakseen niin suuren torpan maat, jotta peltoa voitiin laajentaa riittävästi suuren perheen toimeentuloa varten. Muutenkin oli kruununtorpparin asema varmempi kuin yksityisen maanvuokraajan. Hän sai hallita tilaansa häiritsemättä niin kauan kuin hän piti tilan kunnossa ja hänellä oli oikeus myydä hallintaoikeutensa toiselle, jolloin kauppakirja oli tehtävä kuten kiinteistöstä. Asukkaan kuoltua siirtyi torpan hallintaoikeus hänen lähimmille perillisilleen.

Enok hallitsi Suurensuonmäkeä niin kauan, kunnes lapset olivat kasva­neet aikuisiksi. Sen jälkeen kun lainsäädäntö teki sen mahdolliseksi, lunasti hänen poikansa Kustaa Aksel torpan itsenäiseksi tilaksi. Nykyisin on Suurensuonmäki jaettu kolmeksi tilaksi, joissa on peltoa lyhteensä n. 17 ha. Näistä omistaa n.k:n vanhanpaikan tyttärenpoika Onni Oskar Nahkamäki ja muut osat pojanpoika Kalle Kustaa Pienimäki ja pojantytär Jenny Ester Heikkinen o.s. Mäkinen yhdessä miehensä Viljo Verner Heikkisen kanssa.

Suurensuonmäki oli vuosisadan vaihteen tienoilla kylän nuorison kes­keisin kokoontumispaikka, johon he kokoontuivat kisailemaan sunnuntai­sin, kun torpassa oli paljon nuoria, eikä tuona aikana ollut käytettävänä seurataloja.

Se avioliitto, jonka Enok ja Amanda solmivat toisena joulupäivänä 1873, kesti voimassa yli 53 vuotta ja purkautui vaimon kuoleman kautta 3.3.1927. Suvun jäsenluku on tämän avioliiton johdosta lisääntynyt 80 vuoden kuluessa 143 hengellä. Mikään toinen sukuhaara ei ole osoittautu­nut tänä aikana näin elinvoimaiseksi.

Enok Mäkinen saavutti matkansa pään Ylä‑Suurensuonmäen talossa poika Oskarin luona 22.11.1945. Hänen elämänjuoksunsa oli tällöin kestänyt 15 päivää vaille 100 vuotta.

Sisarussarjan seitsemäs jäsen oli Aleksander, isänsä kaima. Isä lienee saanut nimensä Venäjän keisarin Aleksander 1:n mukaan, joka hänen syntyessään oli hallitsijana. Kun meillä on ollut monessa perheessä tapana antaa yhdelle pojista isän nimi, niin tässäkin tapauksessa vanhaa tapaa noudattaen pojasta tehtiin isän kaima, jotta arvokkaaksi katsottu nimi ei häviäisi suvusta. Sukulaiset ja tuttavapiirit, jotka eivät romantii­kasta eikä perinteistä välittäneet, nimittivät häntä Aleksi, ja sitten kun hän täysi‑ikäiseksi tultuaan oli ottanut sukunimekseen Juurinen, tunnettiin hänet nimellä Juurisen Ale. Tämän sukunimen ottaminen johtui varmaan­kin siitä, että hänen syntymätaloaan naapurien keskuudessa nimitettiin toisinaan Juu­rikka‑Jussilaksi.

Ale oli ennen naimisiin menoaan renkinä Pohkalan talossa. Samaan aikaan oli siellä piikana Rosiina Miina Juhontytär. Hänestä tuli Alelle elämäntoveri. Vaikka meille ei ole säilynytkään kertomusta siitä, millä tavalla heidän rakkautensa syttyi, niin me voimme hyvin arvata, että he kiintyivät toisiinsa suorittaessaan yhdessä talon töitä ja askareita. Ja niin he solmivatkin liiton, joka kesti lähes 50 vuotta ja purkautui vasta Alen kuoltua.

Naimisiin mentyään he muuttivat asumaan Kaura‑ahon taloon. Ensim­mäisenä asuntona heillä oli saunakamari, jossa sirkat sirittivät talvellakin lämpimässä muurissa. Täällä Ale asui perheineen noin 10 vuotta käyden talon töissä sekä toisinaan myöskin entisessä palveluspaikassaan Pohka­lassa, milloin täällä työmiestä tarvittiin.

Kaura‑ahosta Ale muutti Kintaudelle Oiniemeen, jossa hän sai asun­nokseen pienen erillisen rakennuksen, johon valoa tuli yhdestä ikkunasta. Huoneessa oli takkauuni, ja kun siihen sytytettiin kylmänä vuodenaikana iltaisin tuli, n.k. “raasu”, niin kokoontui perhe takan ympärille iltaa kuluttamaan, koska se oli lämpöisin ja valoisin nurkka huoneessa.

Oiniemestä muutti Ale v. 1886 tienoolla Hirvimäen talon maalla olevaan Järvenpään torppaan, jonka oli rakentanut 1800‑luvun ensimmäi­sellä vuosi­kymmenellä Järvi‑Hermanniksi kutsuttu mies, mutta joka sit­ten oli kyllästynyt olemaan torpparina ja luovuttanut torppansa taloon. Torpan rakennus käsitti tuvan, jossa oli kaksi ikkunaa, sekä kaksi kamaria, joihin kumpaankin johti ovi tuvasta. Paitsi Alea asui torpassa toinenkin perhe. Kumpikin sai siten asuttavakseen oman huoneen, jossa oli yksi ikkuna, mutta tupaa käytettiin yhteisesti. Tämä muistutti tampere­laista asumistapaa viime vuosisadan jälkipuoliskolta, jossa viidelläkin samassa rakennuksessa asuvalla tehtaalaisperheellä saattoi olla vain yksi yhteinen keittiö. Vuokra tästä asuntoedusta ja polttopuista, joita sai ottaa taloon metsästä, oli suoritettava työllä, jota oli tehtävä kolme viikkoa vuodessa.

Järvenpään torppa oli kauniilla paikalla Maakeskinen nimisen järven rannalla n. 200 m. päässä Petäjävedeltä Korpilahdelle johtavasta maan­tiestä. Maantietä ei tuona aikana vielä ollut, olipahan vain kinttupolusta raivattu tiepahainen, jota myöten pääsi kirkolle. Kun elämä oli ainaista taistelua jokapäiväisestä leivästä, niin eivät torpan asukkaat varmaankaan joutaneet kiinnittämään huomiotaan luonnonkauneuteen, mutta olihan järvestä toki se etu, että siitä saatiin kaloja keittopataan.

Tässä torpassa asuen, tilapäistöitä tehden ja puutteiden kanssa taistellen kasvatti Ale seitsenpäisen lapsiparven terveiksi miehiksi ja naisiksi. Suurena, ehkä korvaamattomana apuna Alella oli hänen vaimonsa, joka oli reipas työntekijä ja jolla oli valoisa luonne.

Järvenpään torppaa ja Alea ei enää ole. Aleksanderin mainen taival päättyi Petäjäveden kunnalliskodissa veljessodan maassa parhaillaan rie­huessa 17.3.1918. Järvenpään torpan paikalla on vain muutamia perus­kiviä, joiden keskellä kasvavien koivujen koosta päättäen rakennus lienee purettu jo n. kolme vuosikymmentä sitten. Aleksanderin elämäntoveri kuoli 31.3.1933.

Vielä viime vuosisadalla annettiin poikalapsille monissa perheissä arvovaltaisia nimiä ja erikoisen suosittuja olivat hallitsijain ja heidän perheidensä jäsenten nimet. Tämä ajan tapako vai sattumako lienee ollut vaikuttamassa, kun Jussilassa 23.8.1850 syntyneelle poikalapselle annettiin nimeksi Konstantin, joten hänestä tuli tuona aikana Venäjällä hallitsijana olleen Nikolai I:n toisen pojan kaima, mutta kutsuttiin häntä kuitenkin suomalaisittain Konstaksi. Tämänkin pojan elämänkaari kulki meille tuttua latua. Rengiksi oli lähdettävä niin pian kuin kykeni työllään leipänsä ansaitsemaan. Kolmenkolmatta ikäisenä hän perusti oman per­heen Ida Maria Järvisen kanssa, joka oli vain muutaman kuukauden miestään nuorempi. Nyt oli edessä nuorelle parille ajankohtainen kysy­mys, mihin asettua asumaan ja elämäntyötään suorittamaan. Kun tämän nuoren parin varat olivat vähäiset, niin eivät he kyenneet hankkimaan omaa tilaa, mutta kun Konsta tunnettiin ahkeraksi työmieheksi, niin torpanpaikka sentään järjestyi, ja niin he asettuivat torppariksi Piesalan talon maalla olevaan Puustellin torppaan, joka sijaitsee noin 6 km päässä Petäjäveden kirkolta Jämsään menevän maantien varrella. Torpassa oli jo aikaisemmin rakennettu, hirsistä tehty pärekattoinen asuinrakennus, joka oli kooltaan 9×7 metriä. Uunit oli tehty kivilohkareista; tiiliuuneja ei torpissa vielä silloin käytetty.

Peltoa oli 2,5 ha. Kun torppa oli maantien varrella, niin oli se asemansa puolesta parempi kuin monet muut pitäjässä olevat torpat ja monet talotkin, joihin vielä tämän vuosisadan puolellakin kuljet­tiin “kinttupolkuja” myöten. Tarvittavat rakennus‑ ja polttopuut sai torp­pari ottaa talon metsästä.

Maanvuokraa torpasta oli suoritettava 1 työpäivä viikossa talon ruu­assa. Sen lisäksi oli tehtävä viikottain toinen työpäivä, josta maksettiin palkka.

Tässä torpassa asuen ja uutterasti työtä tehden kasvatti Konsta lapsis­taankin ahkeria työntekijöitä. Kun lapsiparvi oli kasvanut aikuisiksi ja hänen voimansa vähenivät korkean iän vuoksi, luovutti hän torpan vaimonsa veljelle Janne Järviselle. Vanhuutensa päiviä hän vietti Kosken­päällä Ryskälän talossa. Täällä hänen elämänjuoksunsa päättyi 83 vuoti­aana 12.11.1933.

Jussilan sisarussarjassa oli kaksi poikaa, joille oli annettu kasteessa sama nimi, Vilhelm. Kun näistä ensimmäinen, joka oli syntynyt vuonna 1844, oli kuollut yhden vuoden ja 5 päivän ikäisenä, niin annettiin tämä nimi jälleen yhdeksän vuotta myöhemmin syntyneelle pojalle. Tämä veljensä nimen perijä tunnettiin sen jälkeen, kun hän oli kasvanut mie­heksi ja rakentanut oman torpan, nimellä Rauhalan Ville ja tästä Rauha­lasta sai tämä sukuhaara nimensä. Työkykyiseksi tultuaan kävi tämänkin pojan tie vanhempien veljiensä jälkiä, siis rengiksi. Renkinä hän oli tiettävästi ainakin Parkkolassa ja Hirvimäessä. Kerrotaan, että kun hän oli tullut viidenkolmatta vuoden ikään, oli hänen vanhempi veljensä Janne tarjoutunut myymään hänelle Jussilan talon. Koska talo olisi tullut varo­jen puutteessa ostaa velaksi, niin ei hän, varovainen kun oli luonteeltaan. päättänyt kauppaa.

Solmittuaan avioliiton serkkunsa Salomon Joonaanpojan tyttären Olga Emilian kanssa, joka oli syntynyt Korpilahdella Muuratjärven kylän Pekan talossa, vuokrasi Ville veljeltään Otolta torpan paikan, ja rakensi siihen pienen mökin. Tämä mökki oli vajaan kilometrin päässä Jussilasta itään olevalla aholla. Ville sijoittui näin lähemmäksi syntymäkotiaan kuin toiset poismuuttaneet sisaruksensa. Kun tämä uusi torppari oli aivan varaton, niin ovat naapurit varmaankin auttaneet häntä asuinrakennuksen pystyttämisessä ainakin sikäli, että toivat talkoilla paikalle rakennustar­peet. Torpan asuinrakennus oli tehty hirsistä n.k. multiaisten varaan. Kun näin rakennettu “sokkeli” estää kylmän ilman virtaamasta rakennuksen alle, niin ei tässäkään tuvassa ‑ kamari sisustettiin asuttavaan kuntoon vasta vuosikymmeniä myöhemmin – tarvittu kuin yksinkertainen lattia, joka oli tehty leveistä lankuista. Rakennuksen alla oli “kellari”, jonne päästiin lattiassa olleesta luukusta. Lattian alla säilytettiin talvella perunoita ja kalja‑astia, jotta ne eivät jäätyisi. Tuvan nurkassa oli kivestä tehty suuri muuri, jossa oli, paitsi leipäuunia, avotakka. Kun hellaa ei ollut, keitetiin ruoat tässä takassa, jonka nurkkauksessa oli saranoilla toimiva “raakkurauta”, johon pata asetettiin keitettäessä riippumaan. Uuninpäälle “kiukaalle” pojat kiipesivät talvi‑iltoina nukkumaan. Tuvassa oli kaksi ikkunaa. Kun nämä olivat yksinkertaiset, jäätyivät ne talvella umpeen. Lapset, jotka ovat aina uteliaita, puhaltelivat jäähän tirkistysaukkoja, joista voi kurkistella ulos, sekä piirtelivät jäähän kaikenlaisia kuvia ja piirroksia. Torpassa oli yksi lehmä, useimmiten “ruokkolehmä”, kun omaa lehmää ei ollut. Vasta myöhemmin oli eräinä vuosina pari lehmää. Varhaisempina aikoina oli toisinaan pari vuohtakin lehmän lisäksi maitoa antamassa. Vuohenmaidosta saatiin kesäisin aamiaispöytään juustoa eli “hörkköä.” Eläimet olivat koko talven pimeässä navetassa näkemättä päivänvaloa muulloin kuin navetan ovea avattaessa.

Pääasiallinen karjanrehu oli tuona aikana oljet, lehtikerput ja jäkälät, joita koottiin myöhään syksyllä. Heinää. jota koottiin pellonpientareilta, oli niin vähän, että sitä alettiin antaa vasta poikimisajan lähetessä, “kun lehmä alkoi tuntua”.

Peltoa kuokki Ville kiviselle aholle lähes 2 ha. Kun perhe oli suuri, niin riitti näin pienestä pellosta saatu ruisvilja enintään jouluun saakka. Perunoita toki riitti koko talveksi, mutta usein oli siemenperunat keväällä muualta hankittava.

Näissä puutteellisissa oloissa kasvatti Ville vaimoineen kymmenpäisen lapsiparven. Niin tiukkaa elämä oli, että lapset saivat omia vaatekappa­leita vasta sitten, kun kykenivät itse hankkimaan niiden ostamiseen tarvittavat varat. Siihen saakka he saivat tyytyä äitinsä hankkimiin van­hoihin vaatteisiin, joita hän keräili vauraammilta eläjiltä.

Tässä kodissaan nukahti Ville viimeiseen uneen Rauhan päivänä 29:ntenä joulukuuta 1919.

Huhtikuussa 1855 oli Aleksanderin vaimo Anna Leena ollut jälleen saunassa uutta perillistä noutamassa. Tästä saunamatkasta johtuen, joka hänellä oli jo kymmenes, jouduttiin harkitsemaan taas kysymystä, mikä annetaan uudelle tulokkaalle nimeksi. Aikaisemmin oli eräinä kertoina turvauduttu siihen keinoon, että annettiin pojalle hyvin tunnettu nimi. Niin ratkesi asia nytkin. Pojasta tehtiin Otto. Kun Kreikassa oli siihen aikaan kuninkaana Baijerin kuninkaan Ludvigin poika Otto I, niin tuli pojasta suorastaan kuninkaan kaima. Oliko tämä nimi enne, tulisiko tämän pojan elämässä esiintymään samanlaisia vaikeuksia, joita historia tietää niin runsaasti olleen hallitsevien ruhtinaiden elämässä, sellaiseen seikkaan ei arvattavasti kiinnitetty mitään huomiota. Tämän pojan elämänjuoksu alkoi kuitenkin kulkea suotuisammissa merkeissä kuin hänen vanhempien veljiensä. Hänen ei tiettävästi tarvinnut koskaan lähteä rengiksi vieraaseen taloon, ja vain pari vuotta sen jälkeen, kun hän oli tullut täysi‑ikäiseksi, tuli hänestä suvun perintötalon omistaja. Muutaman kuukauden isäntänä oltuaan hän nouti taloonsa emännäksi Korpilahden Vesipuolelta Vanhantalon tyttären Anna Leenan, äitinsä kaiman. Kun kosiomatka oli tehtävä talvipakkasessa ja nuorella miehella ei ollut omaa turkkia, lainasi hän vanhemmalta veljeltään turkin tätä tärkeätä matkaa varten. Tämä ei suinkaan ollut siihen aikaan mikään poikkeustapaus, vaan oli varattomuus niin yleistä, että turkkeja ja palttoita, joita ei ollut kuin muutamilla harvoilla, lainattiin pitempiä matkoja varten.

Elämä Oton talossa, jonka suuresta tuvasta, jossa talvipakkasella joskus hevosiakin kengitettiin, oli tullut kyläläisten kokoontumispaikka, johon hyvin mielellään varsinkin sunnuntai‑iltoina kokoonnuttiin tarinoi­maan ja seurustelemaan, näytti nyt kulkevan siihen tapaan kuin tuona aikana oli tavallista talonpoikaisissa oloissa. Perhe lisääntyi, niin että talossa oli jatkuvasti työvoimaa kasvamassa. Talon maalla oli muutamia torppia, jotka suorittivat jatkuvasti päivätöitä. Palkattua työvoimaa ei näin ollen tarvinnut maanviljelystöissä käyttää kuin aivan vähäisessä määrässä.

Mutta vaikka edellytykset talonpitoon ja talon asiain moitteettomaan hoitoon näyttivät suotuisilta, oli kuitenkin eräs tekijä, joka aiheutti sen, että kaksikolmatta vuotta isäntänä oltuaan Otto joutui luovuttamaan talonsa vieraalle. Tilaa nimittäin rasitti yksityiseltä otettu kiinnelaina, ja kun luotonantaja kuoli, vaativat kuolinpesän osakkaat lainasta suorituksen. Talo oli tällöin myytävä, sillä pankkilaitokset eivät siihen aikaan tunte­neet talonpoikaa asiakkaidensa joukossa, eikä osuuskassoja ollut.

Tämän jälkeen alkoi Oton elämässä uusi jakso, joka kesti yli viisikym­mentä vuotta. Tämä aika, jolloin elatus oli hankittava pienipalkkaisista töistä kahdeksan henkeä käsittävälle perheelle, joista 6 oli alaikäistä lasta, oli kovaa ja siihen sisältyi paljon puutetta ja kärsimystä. Puute perheessä oli tuona aikana jokapäiväinen vieras. Viimeiset vuosikymmenet oli hänen toimeentulonsa kunnan antaman tuen varassa. Siitä huolimatta, vaikka elämä oli näin kovaa, hän saavutti varsin korkean iän. Petäjäveden kunnalliskodissa katkesi tämän Jussilan sitkeän sisarussarjan viimeisen jäsenen elämänkaari marraskuun 26:ntella 1954. Vainaja sai lepopaikan kotiseurakuntansa kirkkomaassa, jonne hänet siunattiin joulukuun 12:ntena 1954.

Jussilan sisarussarjan kuopukselle annettiin kasteessa nimi Henrik Basilius. Ensimmäisen nimensä hän on perinyt piispa Henrikiltä, joka Upsalasta saapui Suomeen vuonna 1155 ristiretkelle. Basilius nimeä ovat aikoinaan kantaneet mm. Itä‑Rooman ja Kreikan keisarit. Tultuaan yhdeksänkolmatta vuoden ikään, perusti Heikki, jolla nimellä hänet tunnettiin, perheen Ida Aleksandra Otontyttären kanssa, joka oli syntyisin Korpilahden Sarvenperältä Lepomäen torpasta. Perheelliseksi tultuaan hän vuokrasi Raiskilan talosta torpan paikan Petäjäveden kirkolta Jyväs­kylään johtavan maantien varrelta melkein vastapäätä hänen veljensä Nikolauksen aikaisemmin rakentamaa Ohelan torppaa. Rakennuspaikaksi hän valitsi n. 100 m. maantiestä sivussa olevan kauniin kummun, jolle hän rakensi valoisan tuvan ja kaksi kamaria käsittävän asuinrakennuksen sekä tarvittavat talousrakennukset. Tämän torpan hän nimitti Varvikoksi ja siitä lähtien hän kantoi nimeä: Heikki Varvikko. Tästä torpan nimestä tuli sitten tämän Sukuhaaran myöhäisimpienkin jäsenten nimi.

Peltoa Heikki kuokki yli 3 ha. Vuokra torpasta oli suoritettava päivätöinä, joka tänä aikana oli yleisin torpista menevän maanvuokran suori­tusmuoto koko maassa. Työ oli tehtävä n. 4 km päässä olevassa Raiskilan talossa. Kun työ talossa aloitettiin aamulla varhain ja lopetettiin myöhään iltasella, oli “taksvärkin” suorittaminen näissä oloissa varsin raskasta. Vasta yli 60 vuotiaana hän vapautui tästä rasituksesta, kun hän torpparien vapautuslain nojalla sai lunastaa torppansa itsenäiseksi. Näin muodostet­tuun pienviljelystilaan tuli kuulumaan peltoa 3,15 ha ja metsämaata 20 ha.

Heikille ja hänen vaimolleen syntyi seitsemän lasta, joista viisi kuoli alaikäisenä, useimmat aivan lapsena. Näin suuri kuolleisuus oli Jussilan suvussa harvinaista, ja tämä onkin poikkeukselliseksi katsottava. Pienten lasten kuolleisuutta esiintyi. niin kuin asianomaisista elämänkerroista näh­dään, jonkin verran parissa muussakin sukuhaarassa, mutta Heikki, joka menetti suurimman osan lapsistaan, oli kovaosaisin tässä suhteessa. Tästä runsaasta lapsikuolleisuudesta johtuen tämä sukuhaara on vieläkin jäsen­luvultaan suvun pienin.

Varvikolla päättyi tämän uutteran miehen elontaival. Kodissaan, jonka hän oli itse pystyttänyt, hän nukahti viimeiseen uneen vuoden pimeim­pänä aikana marraskuun 14:ntenä 1935.